Etusivu
Paniikkihäiriö
Kuntoutus
Ajankohtaista
Paikallisosastot
Yhdistys
Liity jäseneksi
Yhteystiedot
Palaute
Linkit

PANIIKKISANOMAT 1/2009
2/2009 -uusin

Yhdessä ja yksin Hyvän Olon
työkaluja
www.ela.fi

Paniikkihäiriö - Artikkelit

Selviytymiskertomuksia.


Minun noidankehäni

Minusta oli jo kauan tuntunut siltä, että pitkäaikaisesta lääkkeiden käytöstä oli tullut suurempi ongelma kuin itse paniikkihäiriö. Vieroitusoireita välttääkseni lääkkeet oli otettava joka päivä ja ettei määrä ns. rauhoittavissa lääkkeissä nousisi huimaksi, pidin välipäivän 1-2 krt kuukaudessa. Esim. sunnuntaisin, kun ei tarvinnut mennä ulos tai olla sosiaalisessa kanssakäymisessä kenenkään kanssa. Tieto, ettei tämä lääke toisi sen kummemmin oikotietä onneen, eli parantaisi.
Oli myöskin ongelman siirtoa eteenpäin. Lääkkeen hyödyt on, kyllä tiedossa ja sen avulla pystyin olemaan tilanteissa, jotka tuntuivat aikaisemmin mahdottomalta.

Riippuvuus lääkkeeseen tuli vasta, kun aloin seurata sen kulutusta maalaisjärjellä, silloin sen konkreettisesti huomasin.
Minua informoitiin siitä, että sen lopettaminen ei ole suositeltavaa kerralla vaan pikkuhiljaa hoitosuunnitelman mukaisesti rauhallisella aikavälillä. Näin kokeilin tuloksetta, sillä koulun ja työelämän muutokset pitivät minut lääkkeissä.

Paniikkikohtauksia ei tullut, mutta pelko niistä pakotti ottamaan nämä tabletit joka päivä n. viiden vuoden ajan. Hoitojaksoni alussa olin yksityisellä sektorilla 10-15 min pituiset keskustelut ja reseptien kirjoittamiset. Kokeilin ainakin 3-4 erilääkettä. Vuosi tämän jälkeen hakeuduin mielenterveystoimistoon, kun vakuutukseni ei korvannut enää kalliita yksityisten lääkärin kuluja. Siellä alkoi 20 kertaa kestävä kognitiivinen terapia ja lääkkeet normaaliin tapaan.
Kohtaukset saatiin loppumaan, vaikka niiden pelko oli voimakasta silloinkin. Toisaalta niiden mukana tuli fyysistä ja psyykkistä riippuvuutta, huonoa omaa tuntoa, väsymystä ja en ollut oma itseni. Alkoholikin maistui välillä ja toi omat ongelmat siinä samassa.
Lopetin lääkkeiden syömisen sitten kerralla, oma aloitteisesti, enkä ihan tarkkaan tiennyt mitä oli tulossa. Sain epilepsia kohtausta muistuttavan kohtauksen ensimmäisen viikon jälkeen. Olin ollut koko päivän kovin poissa oleva ja illalla minut vietiin tyksiin tarkkailtavaksi ja tutkittavaksi. Myöhemmin tehdyt tutkimukset olivat kunnossa näiltä osin. Tilanteeni ei ole ainakaan vielä otollinen muutoksille, kun olen niin epävarma. Olin ensimmäisen yön Turun A-klinikan katkaisuhoitoasemalla, josta minut siirrettiin kriisikeskusteluun psykologini ja psykiatrian- poliklinikan lääkärin sekä hoitajien kanssa menostani osastolle. Siellä oli täyttä, mutta olisin sinne kuitenkin päässyt. Mutta jotkut asiat tekivät paikasta niin ahdistavan tuntuisen etten voinut sinne mennä, sain vanhempieni tuen ja kodin hoitopaikakseni.
En päässyt takaisin katkaisuhoitoasemalle, jossa oli silloin tilaa joten minulle ainoa paikka toipumiseen oli vanhempien luona.
Pahempien vieroitushoitojen ja oireiden mentyä muutaman viikon kuluttua olin yhteydessä mielenterveystoimistoon ja osaston lääkäriin ja sain sairauslomaa.
Tästä uudesta alusta aloitin taas terapia jakson yhteisellä keskustelulla lääkärin ja psykologin kanssa.
Olen masentunut aamuisin minun on ajateltava muuta, kuin omaa tilannettani, jotta jaksan nousta ylös. Ilman läheisten ihmisten tukea en olisi jaksanut eteenpäin.
Haen helpotusta olooni kaikesta mikä antaa voimaa tai saa ajatukset muualle.
Tietoni paniikkihäiriöstä on kokemuksen tuomaa sekä luettua tai kuultua, mutta mikään ei käsittele selviytymistä ilman lääkkeitä.
Koska olen fyysisesti terve tilanteeni tuntuu turhauttavalta, ihmisen mieli onkin vaatimuksineen ja monimutkaisuuksineen hallitsematon. Ainoa ulkopuolinen tuki on terapia ja harvenevat lääkärin kanssa keskustelut jotka mahdollistavat tilanteen arvioinnin. Sairauslomat jatkuvat ja lääkärini muuttaa toiseen paikkaan aloitetaan uuden henkilön kanssa parin viikon välein jos siitä olisi apua enemmän, elämä tuntuu niin merkityksettömältä.
Terveelliset elämän tavat ovat luomassa pohjaa uudelle yritykselleni. Tulevaisuus pelottaa, kun pelkässä olemisessa on riittävästi haastetta. Tuntuu, että olen niin puolustus kyvytön tämän asian kanssa.
Kokemuksella voin sanoa, että riippuvuutta aiheuttavien lääkkeiden lopettaminen vaatii lujaa tahtoa ja se tulisi suorittaa valvotuissa oloissa sekä asian tuntevien lääkäreiden valvonnassa.
Onko oikeaa hetkeä siihen olemassakaan, se hetki syntyy omasta päätöksestä elää elämää ilman riippuvuutta lääkkeeseen.
Toivon, että saisin jostain voimia jaksaa valoa kohti, eteenpäin.

Myh.